Lapsen kanssa puhumisen tärkeydestä

Lapsen kanssa puhumisen tärkeydestä

Perheissä on erilaisia tapoja viettää aikaa ja olla vuorovaikutuksessa. Toisissa perheissä lapsille tarjotaan monenlaisia virikkeitä, kuten luetaan kirjoja, leikitään yhdessä tai viedään lasta harrastuksiin. Toisissa perheissä lapsi saattaa viettää enemmän aikaa itsekseen leikkien tai esimerkiksi ruudun äärellä. Joissain perheissä lapsi kasvaa sisarusjoukossa ja joissain perheissä ainokaisena. Nämä tekijät vaikuttavat luonnollisesti siihen, minkälaista kieltä lapsi arkiympäristössään kuulee. Lapsi oppii puhetta, puheen ymmärtämistä ja kielenkäyttötaitoja vuorovaikutuksessa häntä itseään taitavamman kommunikointikumppanin kanssa. Tyypillisesti kielellisissä taidoissaan kehittyvällä lapsella on luontaisesti taito ja tarve hakeutua vuorovaikutukseen toisten kanssa. Monelle vanhemmalle on varmasti tuttu taaperoikäisen ehkäpä uuvuttavaltakin tuntuva kyselyikä, kun lapsi hämmästelee maailmaa ja kysyy lakkaamatta mikä- ja miksi-kysymyksiä. Lisäksi pikkulapsiperheissä kuullaan päivittäin kymmeniä kertoja ”Kato mua” -pyyntö, kun lapsi haluaa jakaa vanhemmalle jotain hänelle itselleen tärkeää.

Se, miten paljon lapsi kuulee kieltä ja puhetta ensimmäisten ikävuosien aikana, on merkityksellistä lapsen kehittyville kielellisille taidoille. Paljon viitattu, jo ehkäpä klassikoksi muotoutunut amerikkalaisten tutkijoiden, kasvatustieteilijä Betty Hartin ja psykologi Todd Risleyn 1980-luvulla aloittama tutkimus (esim. Hart & Risley, 2003) osoitti, että eri perheissä kasvavien lasten välillä voi olla ensimmäisten kolmen elinvuoden aikana määrällisesti jopa 30 miljoonan sanan ero siinä, miten paljon lapsi kuulee puhetta. Tällä havainnolla oli yhteyttä siihen, miten lapsi itse omaksui sanoja ja myöhemmin vielä kouluiässä arvioituihin kielellisiin taitoihin. Hartin ja Risleyn tutkimusta on kritisoitu sen paikkansa pitämättömyydestä (ks. esim. Kuchirko, 2019; Sperry ym., 2019), mutta myöhemmässä tarkemmalla tutkimusasetelmalla toteutetussa tutkimuksessa on kuitenkin osoitettu samansuuntaisia eroja perheiden keskustelukulttuureissa, vaikkakaan erot eivät ole olleet yhtä huomattavia (Gilkerson ym., 2017). Kaiken kaikkiaan tutkimukset (ks. koosteet esim. Fernald & Weisleder, 2015; Gilkerson ym., 2017) osoittavat, että lapset kasvavat erilaisissa ympäristöissä, ja joissakin perheissä lapsien kanssa keskustellaan enemmän ja näin ollen lapset myös kuulevat enemmän puhetta, millä voi olla suotuisia vaikutuksia lapsen kielellisten taitojen (mm. sanaston koko, puheen ymmärtäminen) kehittymiselle.

Kielenkehityksen kannalta pelkkä puheen kuuleminen ei ole kuitenkaan riittävää, vaan kieli kehittyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toisten kanssa (Rogers & Dawson, 2010). Se, millaista kieltä ja minkälaisissa tilanteissa aikuinen kieltä käyttää, on merkityksellistä lapsen kielellisten taitojen kannalta. Tärkeää on, että aikuinen huomioi, mistä lapsi on kiinnostunut. Oleellista on myös se, että aikuinen kuuntelee ja malttaa odottaa, mitä lapsi haluaa viestiä ja että aikuinen kommentoi ja laajentaa lapsen ilmausta tilanteeseen sopivalla tavalla (ks. Paavola-Ruotsalainen ym., 2022). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että aikuinen huomaa lapsen ajeluttavan leluautoa ja kuulee kenties lapsen sanovan ”auto”. Tällöin on hyvä hetki laajentaa lapsen ilmausta, koska sekä aikuisen ja lapsen tarkkaavuus on suunnattu lapsen mielenkiinnon kohteeseen eli leikkiautoon. Aikuinen voi vaikkapa sanoa ”joo se on auto, sää ajat autoa, auto ajaa brm brm brm”. Näin aikuinen laajentaa lapsen yksittäisen ilmauksen ja linkittää auto-sanaan siihen tilanteen kannalta oleellisia muita sanoja ja merkityksiä. Tämä luo lapselle mahdollisuuden oppia uutta. On kuitenkin oleellista, että aikuisen oma puhe on mukautettua ja yksinkertaistettu vastaamaan lapsen kielellisiä taitoja. Jos lapsi vasta harjoittelee puhumista tai käyttää vain yksisanaisia ilmauksia, on aikuisenkin puhemalli syytää pitää vielä maltillisena ja välttää pitkiä lauseita.

Puheterapeutit Leila Paavola (2006) ja Katariina Rantalainen (2023) ovat tutkimuksissaan huomanneet, että juuri vanhemman niin sanottu responsiivisuus, eli lapsen aloitteiden ja viestin huomioiminen johdonmukaisesti, on suotuisasti yhteydessä pienten lasten (2;6 vuotta) sanaston kokoon ja puheen ymmärtämiseen (ks. myös Paavola-Ruotsalainen ym., 2022; Paavola-Ruotsalainen & Rantalainen, 2020). Sen sijaan vanhemman niin sanottu ohjailevuus oli yhteydessä lapsen omien aloitteiden vähäisempään määrään ja ymmärretyn sanaston pienuuteen. Ohjailevuudella tarkoitetaan sitä, jos vanhempi suuntaa lapsen huomion pois lapsen mielenkiinnon kohteista esimerkiksi tarjoamalla palikoita (”Leikitäänpäs palikoilla”), jos lapsi on juuri kiinnostunut autosta. Dale ym. (2015) tutkivat leikki-ikäisiä lapsia ja heidän tutkimuksensa mukaan aikuisen käyttämä kieli (esim. lapselle keskusteleminen, loruttelu, lukeminen) oli suotuisasti yhteydessä 4-vuotiaiden lasten kielellisiin taitoihin, kun taas korjaileva kielenkäyttö ei ollut. Korjaileva kielenkäyttö tarkoitti äännevirheiden, kielioppivirheiden tai sanastoon liittyvien epätarkkuuksien kommentointia. Oleellista näyttäisikin olevan juuri aikuisen sensitiivisyys tukea lapsen omaa ilmaisua silloin, kun lapsen mielenkiinto ja tarkkaavuus on suunnattu tilanteen kannalta lapselle merkitykselliseen asiaan.

Aikuisen antamalla mallilla on merkitystä myös hieman isompien lasten kielenkäyttötaitoihin. Esimerkiksi se, miten aikuinen itse keskustelee ja kertoo lapselle, on merkityksellistä lapsen oman ilmaisun kannalta. Boudreau (2008) on koonnut yhteen aiempia tutkimuksia ja huomannut muun muassa, että niiden äitien lapset, jotka kuulivat yksityiskohtaisempia ja pidempiä selostuksia menneistä tapahtumista, tuottivat myös itse tarkempia kertomuksia. Puheterapeutti Anne Suvanto (2011) on koostanut Petersonin ym. (1999) vinkit niin sanotusta narratiivisesta keskustelutyylistä, joka voi tukea lapsen omaa taitoa kertoa hänelle merkityksellisistä asioista. Näitä keinoja ovat esimerkiksi säännöllisesti ja toistuvasti menneistä asioista yhdessä keskusteleminen, avointen kysymysten (esim. mitä, mikä, kuka) käyttäminen onko-kysymysten sijaan sekä lapsen ilmausten laajentaminen ja kertomaan rohkaiseminen. Tärkeimpänä lienee kuitenkin se, että aikuinen herkistyy ja keskittyy kuuntelemaan, mitä lapsi puhuu ja mistä tämä haluaa kertoa. Jälleen kerran, lapsen aloitteiden huomaaminen ja lapsen mielenkiinnonkohteista keskusteleminen on siis varsin tärkeää.

Lapsen kanssa keskusteleminen on oleellista myös mielen teorian kehittymisen kannalta. Mielen teoria tarkoittaa taitoa tunnistaa toisten uskomuksia, aikomuksia ja tuntemuksia sekä kykyä ymmärtää, että ne voivat olla erilaisia eri ihmisten kesken (Baron-Cohen, 2000). Kehityspsykologi Katherine Nelsonin (esim. Nelson ym., 2003) mukaan lapselle puhuminen ja lapsen kanssa keskusteleminen on erityisen merkittävää, sillä juuri puheen kautta tarjoutuu lapselle pääsy niin sanottuun mielten yhteisöön (engl. community of minds). Tämän kautta lapsi oppii ymmärtämään ympäröivää sosiaalista ja kulttuurista maailmaa ja sitä, miten ajatuksia eli mielen sisältöä voidaan jakaa toisten kanssa ja myös myöhemmin sen, että eri ihmisten ajatukset ja näkemykset asioista voivat olla erilaisia.

Kuten aiemmissakin Tiedonkiteitä-blogikirjoituksissa on korostunut, kasvun ja kehityksen kannalta hyvin merkittävää on lapsen vuorovaikutukselliset ja turvalliset kokemukset lapsen ja häntä hoitavien aikuisten välillä. Vaikka pienten lasten kanssa arki voi tuntua kuormittavalta ja välillä vanhempikin kaipaa luonnollisesti hiljaisuutta ja yksinoloa, olisi kuitenkin tärkeää jaksaa ihmetellä maailmaa yhdessä lapsen kanssa. Yksi hyvä arkinen lähtökohta voi olla pyhittää joka päivään yhteinen ruokahetki, johon älylaitteet, kirjat, sanomalehdet ja televisio eivät kuulu aikuiselle eikä lapselle. Päivällisen äärellä voidaan kohdata isommat ja pienemmät perheenjäsenet ja olla toisille hetki läsnä. Päiväkodin pihalta matka kotiin tai vaikka vain autolle voi tuntua väsyneen tai kiireisen vanhemman mielessä melko pitkältä, kun lapsi pysähtyy tutkimaan jokaisen muurahaisen, poimimaan kukkia tai sattuu löytämään upeimmat kivet kokoelmaansa ja vielä pyytää vanhempaakin huomioimaan nämä ihmeellisyydet. Nämä hetket voivat olla kuitenkin juuri niitä, jolloin tuetaan lapsen kielellisiä taitoja ja luodaan positiivisia vuorovaikutushetkiä lapsen ja aikuisen välillä. Kielen omaksuminen on monimutkainen prosessi, jossa sekä perimä että ympäristö ovat merkityksellisiä (Dale ym., 2015), eikä yhteydet aikuisen ja lapsen kielenkäyttötaitojen välillä ole suinkaan yksiselitteisiä. Kuten Suvanto (2011) on osuvasti kirjoittanut, lapsen lähipiirillä on kuitenkin paljon vaikutusta siihen, millainen kielenkäyttäjä lapsesta kasvaa. Jos aikuisella on aikaa ja energiaa pysähtyä jutustelemaan vastavuoroisesti lapsen kanssa pihalla muurahaisen äärelle, voi tämä pieni hetki olla kasvavan lapsen kannalta varsin merkityksellinen, ”sillä siellä missä on lapsen kiinnostus, on myös hänen motivaationsa ja oppimiskykynsä” (Loukusa, 2022, s. 297).

Muista nämä:

• Ole kiinnostunut lapsen maailmasta ja lapsen tekemistä kommunikointialoitteista.
• Pysähdy huomaamaan ja kuulemaan, mitä lapsi viestii.
• Laajenna ja mallita lapselle puhetta ja kielenkäyttöä erityisesti silloin, kun lapsi itse on kiinnostunut lelusta, tavarasta, asiasta tai tilanteesta.
• Tarjoa lapselle mahdollisuus kuulla monipuolista kieltä, mutta mukauta ja yksinkertaista lapselle suunnattua puhetta silloin, jos lapsella on vähän sanoja tai jos lapsi vielä opettelee kieltä.
• Pyhitä päivään hetkiä, jolloin olet vain lasta varten.

Lähteet:

Baron-Cohen, S. (2000). Theory of mind and autism: a fifteen year review. Teoksessa: Baron-Cohen S., Tager-Flusberg. H & Cohen, DJ. (toim.) Understanding other minds: perspectives from developmental cognitive neuroscience (s. 3–20). Oxford University Press.

Dale, P.S., Tosto, M. G., Hayiou-Thomas, M.E., Plomin, R. (2015). Why does parental language input style predict child language development? A twin study of gene–environment correlation. Journal of Communication Disorders, 57, 106–117.

Fernald, A. & Weisleder, A. (2015). Twenty years after “meaningful differences,” It’s time to reframe the “deficit” debate about the importance of children’s early language experience. Human Development, 58, 1–14.

Gilkerson, J., Richards, J.A., Warren, S.F., Montgomery, J.K., Greenwood, C.R., Oller, D. K. Hansen J.H.L. & Paul, T. D. (2017). Mapping the early language environment using all-day recordings and automated analysis. American Journal of Speech-Language Pathology, 26, 248–265.

Hart, B. & Risley, T. (2003). The early catastrophe: The 30 million word gap by age 3. American Educator: 4–9.

Kuchirko, Y. (2019). On differences and deficits: A critique of the theoretical and methodological underpinnings of the word gap. Journal of Early Childhood Literacy, 19, 533–562.

Loukusa, S. (2022). Pragmaattisen kommunikaation kuntoutus. Teoksessa S. Kunnari & M. Laasonen (toim.). Lasten kielelliset vaikeudet. Haasteiden tunnistaminen ja kuntoutus. (s. 292–309). PS- Kustannus.

Nelson, K., Skewer, D.P., Goldman, S., Henseler, S., Presler, N. & Walkenfeld, F.F. (2003). Entering a community of minds: An experiential approach to ‘Theory of Mind’. Human Development, 46, 24–46.

Paavola, L. (2006). Maternal sensitive reponsiveness, characteristics and relations to child early communicative and linguistic development. Väitöskirja. Oulun yliopisto.

Paavola-Ruotsalainen, L., Sergejeff, U. & Piiroinen, A. (2022). Varhainen vanhempilähtöinen kuntoutus. Teoksessa S. Kunnari & M. Laasonen (toim.). Lasten kielelliset vaikeudet. Haasteiden tunnistaminen ja kuntoutus (s. 222–239). PS-Kustannus.

Paavola-Ruotsalainen, L. & Rantalainen, K. (2020). Varhaiset vuorovaikutustaidot. Teoksessa E. Niemitalo-Haapola, S. Haapala & S. Ukkola (toim.). Lapsen kielenkehitys. Vuorovaikutuksen, leikin ja luovuuden merkitys. (s.17–36). PS-Kustanus.

Rantalainen, K. (2023). Early language development : relationships with social-emotional/behavioural development and maternal interaction. Väitöskirja. Oulun yliopisto.

Rogers, S. & Dawson, G. (2010). Early Start Denver Model for young children with autism. Promoting Language, Learning, and Engagement. Guildford Press.

Sperry, D.E., Sperry, L.L. & Miller, P.J. (2019). Reexamining the verbal environments of children from different socioeconomic backgrounds. Child Development, 90, 1303–1318.

Suvanto, A. (2011). Leikki-ikäisen lapsen kielenkäyttötaitojen kehittäminen. Teoksessa S. Loukusa & L. Paavola (toim.). Lapset kieltä käyttämässä. Pragmaattisten taitojen kehitys ja sen häiriöt. (s. 279–289). PS-Kustannus.

Blogin kirjoittaja Leena Mäkinen on tutkijataustainen, tieteestä innostuva puheterapeutti. Tällä palstalla hän kirjoittaa tutkimustietoa hyödyntäen puheterapeutin arjessa esiintyvistä ilmiöistä.